12.10.2026 | Työelämä, Työelämä
Suru ottaa mittaa meistä itsestämme ja suhteesta toinen toisiimme. Miten suru olisi hyvä huomioida työyhteisössä?
Tapamme reagoida suruun ovat erilaisia. Kun tärkeä ja rakas ihminen kuolee äkillisesti, voi järkytyksen ja surun sijaan päällimmäisenä ollakin konemainen tekeminen. Ihminen keskittyy arkisten askareiden hoitamiseen ja sysää kipeät tunteet sivuun.
Jotakin tällaista tapahtui ohjaaja-käsikirjoittaja Petja Lähteelle, kun hän sai tiedon kollegansa, näyttelijä Tomi Alatalon kuolemasta. He olivat tutustuneet toisiinsa vuonna 2011.
Alatalo menehtyi 44-vuotiaana äkilliseen sairauskohtaukseen syyskuussa 2025.
– Se oli outoa. Ei tapahtunutta oikein tajunnut todeksi. Minulla alkoi samantien robottimainen raksutus, että tämä homma pitää saada jotenkin maaliin. Se moodi kesti ensi-iltaan ja siitä vielä eteenpäin, Lähde kertoo.
Alatalon oli ollut määrä esittää pääosaa Hämeenlinnan teatterin näytelmässä Irwin – mies joka valitsi väärin. Lopulta roolin teki näytelmän ohjauksesta vastannut Lähde, joka tunsi näytelmän läpikotaisin, koska oli myös kirjoittanut sen.
–Show must go on -klisee on vain niin totta ja Tomi olisi halunnut myös, että oltaisiin tehty se homma, Petra Lähde kertoo. KUVA: Jani Laukkanen
– En halunnut ottaa siinä kohtaa ketään ulkopuolista mukaan. Olisi tuntunut epäreilulta tuoda joku ulkopuolinen mukaan suruprosessiin. Teatteriproggikset ovat aina niin intiimejä, Lähde sanoo.
Ensimmäinen viikko oli absurdi. Osa suri näkyvämmin ja otti asian hyvin raskaasti, osa sulki surun ulkopuolelle. Yksi näyttelijä jäi sairauslomalle ja jätti koko näytelmän. Osa kävi työterveyshuollossa terapeutin vastaanotolla.
Ensi-iltaan oli aikaa kuukausi. Lähteen viesti näyttelijöille oli, että Alatalon kuolemasta saa ja pitää keskustella.
Näytelmän ohjaajana Lähde koki vastuuta luotsata työryhmää eteenpäin ja pitää se kasassa.
– Välillä tuntui siltä, että piti hypätä sellaisiin kenkiin, joita ei voi kuvitellakaan ja että ei osaa.
– Mutta kaikki halusivat näytelmän tehdä, Tomin muistoa kunnioittaen. Kyllä porukka hitsaantui yllättävän hyvin, pelkäsin paljon pahempaa. Kaikki tukivat toisiaan, ja meistä tuli tosi tiivis yhteisö.
Teatterinjohtaja Pauliina Salonius hoiti käytännön asioita ja virallisia toimenpiteitä surunvalittelusta lähtien. Hän myös tuli avuksi katsomaan läpimenoja helpottaakseen sekä näyttelijän että ohjaajan tehtävissä vuorotellutta Lähdettä.
Suru ja sureminen voivat ottaa monenlaisen muodon.
– Läheisen kuolemaan liittyy valtava joukko erilaisia tunteita. Suru vaikuttaa kehoon, uneen ja toimintakykyyn, ja se on myös terveysriski. Olemassa olevat sairaudet voivat pahentua tai uusia puhjeta, kertoo Sirpa Mynttinen.
Hän työskentelee neljän surujärjestön yhteisessä Surevan kohtaaminen -toiminnassa, joka tukee ammattilaisia kohtaamaan läheisensä menettäneitä sekä tarjoaa tietoa sureville saatavilla olevasta tuesta.
Mynttinen on aiemmin työskennellyt Nuoret Lesket ry:ssä. Hän jäi nuorena leskeksi, kun puoliso menehtyi vuonna 2005.
– Joillekin työ voi olla henkireikä surunkin keskellä. Työssä voi olla muissa ajatuksissa. Samalla toivotaan huomaavaista kohtelua ja sitä, että surevaa työyhteisön jäsentä ei jätetä ulkopuolelle, sanoo Sirpa Mynttinen. KUVA: Petri Blomqvist
Työssään kokemusasiantuntijoiden ohjaajana ja surevan kohtaamisen asiantuntijana Mynttinen nojaa tutkimustietoon, jonka mukaan suru kulkee mukana loppuelämän. Sen voimakkuus vaihtelee alun järkytyksen jälkeen.
– Ei tarkoitus ole pyrkiä siihen, että koittaisi se päivä, kun suru on kokonaan pois päiväjärjestyksestä. Ei surevien kokemus ole lainkaan tällainen. Suru on jotakin, jonka kanssa eletään. Suru saattaa aktivoitua joissakin elämänvaiheissa tai uusien menetysten yhteydessä. Tämä on luonnollista, ja siksi myös tuen tarjoamisessa pitäisi muistaa pitkäjänteisyys.
Kun kollega kuolee, työyhteisön avuksi on hyvä kutsua työterveyshuollon ammattilaisia, kuten työterveyspsykologi tai työterveyshoitaja.
– Yhteinen järkytys vaikuttaa työnteon arkeen ja siihen, miten töitä pystytään jatkamaan. Moni kokee tarvetta käsitellä menetystä yhteisesti. Osa saattaa kantaa huolta myös kollegan perheen jaksamisesta, Mynttinen kertoo.
Jos tilanne taasen on se, että joku kollegan läheisistä on kuollut, on hyvä aloittaa siitä, että toimitetaan surunvalittelu työyhteisön nimissä.
– Kokemusasiantuntijoilta olen kuullut, että jos työyhteisö ei millään tavalla ota osaa, tuntuu se helposti loukkaavalta tilanteessa, jossa työntekijän koko elämä on mullistunut voimakkaasti. Jos tällainen mullistus ohitetaan, se tuntuu välinpitämättömyydeltä ja huonolta käytökseltä.
Ohittamisen taustalla Mynttinen arvelee olevan epävarmuutta sopivista sanoista ja kohtaamisen tavoista sekä uskalluksen puutetta ja pelkoa kohdata sureva.
– Surevan hyvä kohtaaminen ei vaadi mitään erityisosaamista, vaan ihan perusvuorovaikutustaitoja ja myötätuntoista suhtautumista. Kyse on siitä, että uskalletaan ottaa yhteyttä, keskustella ja olla läsnä. On kestettävä toisen tuskaa ja hankalaa oloa ja osoitettava myötätuntoa.
Parhaimmillaan työyhteisö voi olla surevan tukena ja auttaa jaksamaan.
– Surevalle on tärkeää, että häntä ei väistellä tai jätetä ulkopuolelle tapahtuneen vuoksi, Mynttinen sanoo.
– Jos työyhteisö on välittävä ja turvallinen, työntekijä haluaa kertoa elämäntilanteestaan ja surustaan, sanoo Virpi Sipola.
Sipola on työskennellyt sairaalapappina erityisesti palliatiivisessa hoidossa ja saattohoidossa muun muassa Terhokodissa. Nykyisin hän työskentelee henkisen ja hengellisen tuen asiantuntijana Kirkkohallituksessa vastuualueenaan sielunhoito sairaalaympäristössä ja esimerkiksi sairaalapappien kouluttaminen.
– Kun läheinen kuolee, suhde häneen ei katkea, vaan se muuttuu muistosuhteeksi. Surun kokemukseen vaikuttaa se, millainen suhde läheiseen on ollut, sanoo Virpi Sipola. KUVA: Jani Laukkanen
Sipola muistuttaa, että surun kanssa ei tarvitse jäädä yksin. Monilla on mahdollisuus saada apua työterveyshuollon ammattilaisilta, seurakunnan papeilta tai muilta työntekijöiltä sekä sairaalassa sairaalapapeilta.
Yhteisen muistohetken järjestäminen on tärkeää. Järjestelyapua voi saada henkilöstöhallinnosta tai työterveyshuollosta. Myös seurakunnat voivat auttaa muistohetken järjestämisessä, ja se voidaan toteuttaa eri vakaumukset jakavien ihmisten kesken.
– Muistelulle ja surun ilmaisemiselle olisi hyvä olla tilaa.
Sureminen on hyvin kokonaisvaltaista. Siihen liittyy fyysisiä, psyykkisiä, sosiaalisia ja eksistentiaalisia ulottuvuuksia.
– Suru muuttaa ihmisen käsitystä maailmasta ja omasta itsestä. Me myös suremme hyvin eri tavoin. Yksi haluaa puhua, toinen ei. Joku hakeutuu muiden ihmisten seuraan, toinen yksinäisyyteen, Sipola sanoo.
Hämeenlinnan teatterin Irwin-näytelmää esitettiin viiden kuukauden ajan. Samaan aikaan Petja Lähde käynnisteli jo muitakin töitä ja pääsi kunnolla lepäämään vasta kesällä 2026.
– Maksan nyt velkaa tästä hoidetaan, hoidetaan -vaihteesta. Ehkä se oli joku defenssi. Kyllä minä siinä loppuun paloin. Tiesin, että tämä potkii takaisin jossain vaiheessa. En välillä tiennyt, missä kaupungissa olen. Kyllä siinä mentiin lisähapella, Lähde sanoo.
Konemaisen ensireaktionsa hän arvelee kummunneen jostain alitajunnasta.
– Show must go on -klisee on vain niin totta ja Tomi olisi halunnut myös, että oltaisiin tehty se homma.
Teksti: Iida Ylinen Artikkeli on julkaistu ASIA-lehdessä 3/2026
Avainsanat:
suru, toimintakyky, työntekijä, työyhteisö, uni