27.03.2026 | Blogit
On tavanomaista, että median tuodessa esille jonkin ammattiryhmän parissa esille tulleita negatiivisia ilmiöitä, jutussa mainitaan ammattikunnan tekemä tärkeä työ. Mitä institutionaalisempi ammattikunta on, sitä enemmän alleviivataan yhteiskunnallista merkitystä. Lisäksi korostetaan ammattilaisten korkeatasoisen osaamisen tärkeyttä ja heidän työnsä arvostusta.
Olen mielelläni väärässä, mutta näkemykseni mukaan tällainen tulokulma puuttuu tyypillisesti valmentajia koskevissa kirjoituksissa. En ole havainnut, että valmentajia koskevien negatiivisten uutisointien alussa korostettaisiin heidän merkittävyyttään suomalaisessa urheilukentässä – kuten esimerkiksi sitä, että urheilijoiden harrastus- ja kilpailutoiminnan organisoimisen lähtökohtana on valmentajien ammattitaito ja osaaminen.
On tärkeää, että urheilussa vakiintuneita käytänteitä ja valmennuskulttuureja kehitetään jatkuvasti muun yhteiskunnan mukana. Olen mielelläni väärässä, mutta mielestäni urheilun liittämistä yhdeksi yhteiskunnan osa-alueeksi käsitellään julkisessa keskustelussa valikoivasti. Kun korostetaan urheiluun liittyviä arvoja – yhteisöllisyyttä, parhaansa tekemistä ja menestymistä – urheileminen on osa kansakunnan identiteettiä.
Kun tarkastellaan valmentamista ammattina, yhteys muihin ammattikuntiin jää vähemmälle huomiolle. Käsitykseni mukaan vain harvoin tuodaan esille ammattivalmentajien laajaa työnkuvaa, monesta eri suunnasta tulevia paineita työn tekemiseen ja moniulotteista ihmissuhteiden verkostoa, minkä keskellä valmentajat työskentelevät.
Laajemman kontekstin huomiotta jättäminen on havaintojeni mukaan tyypillistä tilanteissa, joissa kirjoitetaan valmentajien epäasiallisesta käyttäytymisestä. On hyvä, että matalan kynnyksen ilmoituskanava on tarjolla ja erityisen tärkeää on se, että epäasiallinen valmentajien käyttäytyminen loppuu.
Olen tässäkin asiassa mielelläni väärässä, mutta näkemykseni mukaan näissä keskusteluissa harvoin korostetaan:
Aivan liian vähäistä huomiota saa se, että monet organisaatiot ja yhdistykset tekevät pitkäjänteistä työtä toiminta- ja valmennuskulttuurien kehittämiseksi.
Urheilijoilta kerätyssä kyselytutkimuksessa kysyttiin heidän kohtaamaansa epäasiallista käytöstä, kiusaamista ja henkistä väkivaltaa. Tutkimusten julkaisutilaisuudessa todettiin, että kyselyn perusteella urheilijoista:
Aikuisista osa on valmentajia, osa muita toimijoita, kuten lasten huoltajia. Valmentajien osalta peräänkuulutetaan, kuten kuuluukin, toimintatapojen muutosta. Muiden aikuisten toiminnan kehittäminen näyttäisi sulautuvan ”urheilukulttuurin kehittämisen” sisälle.
Lasten huoltajien epäasiallinen käyttäytyminen on tullut esiin myös SAVALin toteuttamassa tutkimuksessa. Siihen osallistuneet valmentajat kertovat joutuvansa toistuvasti epäasiallisen käytöksen, ammattiosaamisen arvostelun ja tunnepitoisen kritiikin kohteeksi. Tämä vähentää työhyvinvointia, vaikeuttaa arkista työntekoa ja tuottaa epäarvostuksen ilmapiirin ammattikuntaa kohtaan.
Kuulen samanlaisista epäasiallisista käyttäytymisen tavoista ja hankalista tilanteista säännöllisesti myös luottamushenkilön roolissani. Tyypillistä on, että valmentajat kertovat pitävänsä työstään – itse valmentaminen on antoisaa, palkitsevaa, innostavaa ja mielenkiintoista. Sen jälkeen tulee pilkku ja mutta: liuta asioita, jotka vaikeuttavat työntekoa, hidastavat valmentamistyöhön olennaisesti liittyviä päätöksiä tai luovat negatiivisiin asioihin keskittyvää ilmapiiriä.
Edellä esille nostetut asiat ovat pintaraapaisu niistä uutisoinneista, joissa valmentajien toimintaa arvioidaan kriittisesti. Niiden rinnalla on hämmentävää, että mihin tieto valmentajien ammattitaidolla tehdystä työstä häviää?
Ajattelen, että urheilun toimialalla ja erityisesti valmentajien työympäristöissä tarvitaan konkreettisia tekoja, joilla valmentajien arvostusta lisätään. Se vaatii muun muassa luottamuksen osoittamista valmentajien ammattitaitoa kohtaan ja avointa keskustelukulttuuria valmennuksen linjauksista. Näiden kautta kehitetään nykyistä työelämää ja samalla viitoitetaan tietä sille, että valmentaminen olisi myös seuraaville sukupolville mielenkiintoinen ja innostava ammatti.
Kuulen mielelläni ajatuksia siitä, miten ammattivalmentajien osaamista voitaisiin tuoda näkyvämmin esille.
Mitä sinä voisit tehdä? Mitä minä voisin tehdä? Mitä pitäisi muuttua, jotta valmennuskulttuurin kehittämistä voidaan johtaa toimivien esimerkkien ja mallien kautta?
Mikäli olen ollut tässä blogitekstissä väärässä väittämissäni, tulen mielelläni korjatuksi – sekin olisi yksi positiivinen viesti valmentajien arvostuksen lisäämiseksi.
Sanna Erdoğan SAVALin luottamushenkilö sanna.erdogan@saval.fi