16.10.2023 | Blogit, SAVAL
Italia päivitti vastikään perustuslakiaan seuraavasti: ”La Repubblica riconosce il valore educativo, sociale e di promozione del benessere psicofisico dell'attività sportiva in tutte le sue forme”, eli vapaasti käännettynä: Italia tunnistaa urheilun kasvatuksellisen, sosiaalisen ja psykofysikaalisen hyvinvoinnin arvot kaikissa sen toiminnan muodoissa. EU:ssa urheilun perustuslailliseen suojeluunsa on ottanut lisäksi yhdeksän muuta jäsenmaata: Bulgaria, Espanja, Kreikka, Kroatia, Liettua, Portugali, Puola, Romania ja Unkari.
Suomen tapauksessa näin ei ole. Urheilua ei mainita perustuslakimme pykälissä, eikä sillä näin ole vastaavaa suojaa. Nyt kun Suomen taloustilanne on koronakriisin ja Ukrainan sodan seurauksena ilmeisen heikoissa kantimissa, on vyönkiristys uuden hallituksen myötä alkanut. Esimerkiksi Opetus- ja kulttuuriministeriössä kaavaillaan merkittäviä leikkauksia, jotka osuvat tietenkin myös urheiluun. Jokainen tietää, ettei suomalaisen urheilun rahoitus ole alkujaankaan ollut mainittava, ja se on tullut lähes kokonaan Veikkauksen tuotoista, jotka siirtyvät valtion kassaan muihin tarkoituksiin.
Nyt kun rahoitus tulee niin sanotusti yleisestä potista, joutuu urheilu oikeuttamaan asemansa uudella tavalla. Esimerkiksi X:ssä on käyty lukuisia keskusteluita koskien sitä, millä urheilu oikeuttaa muuttuneen asemansa nyt julkisten varojen käyttäjänä. Aiempi perustelu on ikään kuin murentunut, tai sitä ei ehkä koskaan ollutkaan. Kulttuuripuoli on kautta aikain pärjännyt tässä keskustelussa paljon paremmin – se on onnistunut oikeuttamaan roolinsa yhteiskunnan sivistyksen ilmentäjänä.
Urheilu sen sijaan on nähdäkseni historiansa uhri: vaikka urheilu tosiasiallisesti on kulttuurin pilari siinä missä taidekin, niin jostain syystä nimenomaan taide on suomalaisessa ajatuksenvirrassa päässyt muodostumaan synonyymiksi kulttuurille.
Lisäksi urheiluajatteluamme on piinannut ajatus sen luonteesta harrastuksenomaisena yksityistoimintana, aina huipputasolle asti – taide taas on jotain ylevämpää ja kansan sielua yhdistävää. Harrastukset ovat yksilön omia valintoja, ja urheiluseurat ovat perustuneet ja perustuvat edelleen merkittävältä osin vapaaehtoistoimintaan.
Nyt kun perustelua sitten kaivataan, on urheiluyhteisö epäonnistunut sen antamisessa. Olemme antaneet urheilun pudota eräänlaiseen oikeutusansaan: koska urheilu on lähinnä harrastus ja yksityisasia, eikä sillä ole korkeampaa tarkoitusta, on se päätynyt markkinavetoiseen kontekstiin – se voi oikeuttaa itsensä ainoastaan silloin, kun se niin sanotusti elättää itse itsensä. Kukaan ei toisaalta ole ääneen kyseenalaistanut, miksi urheilua pitäisi pitää vain yksityisasiana. Esimerkiksi Ylen kolumnisti ja pitkän linjan urheiluasiantuntija Pekka Holopainen ilmentää yksityisyystrendiä pitämällä huippu-urheilun apurahoja eräänlaisina starttirahoina, joilla urheilijuus muunnetaan bisnekseksi. Samalla Holopainen epäsuorasti kieltää urheilun roolin julkisena arvona tai arvontuottajana esimerkiksi kulttuurin näkökulmasta.
Hyvin suomalaista – yksityisasioiden suhteen apua ei lähtökohtaisesti kuulu pyytää ja omillaan on tultava toimeen. Jos jopa urheiluilmiön syvässä päädyssä sukelteleva vähintään tiedostamattaan ajattelee, ettei urheilulla ole mainittavaa julkista arvoa, on näkökanta totisesti syvälle juurtunut. Vertailun vuoksi: tuskin kukaan Suomessa vaatii vaikkapa koululaitoksen rahoituksen muuttamista sellaiseksi, että sen tulee lopulta kannatella itse itseään, sillä koulutus katsotaan arvontuottajaksi nimenomaan julkisen piirissä. Se ei ole pelkästään sijoitus yksilöön, vaan kohdistuu myös yhteiskuntaan, meihin kaikkiin. Jostain syystä sen ei koeta pätevän urheilun tapauksessa.
Välihuomiona sanottakoon, että tilanne, jossa jokin urheilun aspekti pystyy pyörittämään itsenäisesti omaa toimintaansa, on ihailtava, kannustettava ja tavoiteltava asia – kuitenkin monessa tapauksessa epärealistinen, mikäli haluamme Suomessa olevan laajakirjoista, eri tasoista ja saavutettavaa urheilutoimintaa.
Vaikka aluksi väitinkin, ettei urheilun arvoa ja näin oikeutusta ole kirjattu perustuslakiimme, ei tämä pidä aivan paikkaansa: Suomi Euroopan unionin jäsenenä on sitoutunut perussopimuksiin, joihin urheilun yhteiskunnallinen, julkinen arvo on selvästi kirjattu. Esimerkiksi Sopimuksessa Euroopan unionin toiminnasta, artiklassa 165, mainitaan suoraan urheilun arvo, joka kumpuaa sen sosiaalisesta ja kasvatuksellisesta funktiosta, laajentuen reiluuden, avoimuuden ja moraalisen suoraselkäisyyden ilmentäjäksi. Kukaan tuskin kiistää näiden kolmen merkitystä toimivan yhteiskunnan ylläpitämisessä tai väittää, että edeltävä rajautuisi vain yksityisen pariin. Säädettyä vahvistaa myös EU:n komission julkaisema urheilun white paper, joka esittää lukuisia muita urheilun oikeutusperusteita.
Yksityisen ja julkisen rajoista voi tietysti aina keskustella. Kuitenkin on niin, että EU:n perussopimukset ovat ylintä lainsäädäntöä unionissa ja Suomikin on täten niihin sitoutunut. Samalla olemme tulleet hyväksyneeksi urheilun laillisen yhteiskunnallisen oikeutuksen, vaikka siitä yksilönä voi olla mitä mieltä hyvänsä.
Urheilun ei tarvitse yrittää keksiä pyörää uudelleen ja käydä oikeutusdebattia, jota se suomalaisesta yksityisen kontekstista käsin ei voi voittaa: asia on jo käsitelty EU-tasolla. Ja jos aivan rehellisiä ollaan, niin kyllä urheilulle on Suomessa yhteiskunnallinen oikeutus ilman EU:takin – harva ilmiö kokoaa yhtä lailla väkeä kuin vaikkapa yleisurheilun MM-kisat jokapäiväisen miljoonayleisönsä kera. Olipa Holopainenkin lähetyksissä juontajana julkisilla varoilla, mille ei tietenkään olisi perustetta, mikäli urheilulla ei olisi julkista arvoa. Urheilun parissa muutoin mukanaolevien määrää mitataan yhtä lailla miljoonatasolla.
Oma näkemykseni on, että urheilukenttä ei ole kyennyt, kehdannut tai osannut muuttaa oikeutuskeskustelun kurssia pois yksityisen kontekstista. On totuttu lähinnä kääntämään poskea ja annettu muiden määritellä keskusteluympäristö. Posken kääntäminen on hyvä vinkki, mutta välillä on aiheellista myös puolustautua. Etenkin kun taustalla on niinkin massiivinen vipuvarsi kuin Euroopan unioni.
Tiivistetysti: Urheilulla on oikeutettu paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa. Sen polkeminen ja siitä leikkaaminen on epäeurooppalaista, mutta myös epäsuomalaista oman kulttuurimme alentamista.
Valmentajalta valmentajalle -blogin kirjoittaja Niko Vuorinen, kalpamiekkailija
SAVALin jäsenyys Valmentajakoulutukset jäsenille