28.04.2023 | Blogit, SAVAL
Mitä syvemmälle urheilija sukeltaa lajinsa ytimeen – mitä korkeammalle menestyksen portailla tämä tähtää – sitä tärkeämmäksi valmentajan rooli nousee. Valmentaja nappaa kiinni lajin ytimestä ja puristaa siitä olennaiseksi katsomansa sisällön, jonka suodattaa sopivina annoksina urheilijalle.
Toisaalta valmentajaa ei ole ilman urheilijaa: suhde on symbioottinen, sillä valmentajan roolissa oleminen on valmentajan työn tekemistä. Kääntäen voidaan sanoa, että valmentaja, joka ei valmenna, ei ole valmentaja, eikä valmentaminen onnistu ilman valmennettavaa. Vaikka kokenut urheilija voikin tietyissä tilanteissa ottaa kantaakseen kaksoisroolin itsensä valmentajana, on tämä lähes satavarmasti aloittanut urheilu-uransa jonkun toisen opissa. Etenkään huippu-urheilun tapauksessa on hankala kuvitella täysin itseoppinutta, mutta menestynyttä urheilijaa.
Valmentajan ja urheilijan välinen suhde ei kuitenkaan ala tyhjästä. Ei ole mitään valmennuksellista alkuräjähdystä, jonka seurauksena urheilijan eteen aineellistuisi valmis valmentaja. Kaikkea muuta – valmentajan ura koostuu useista sellaisista piirteistä, joita ei monesta päivätyöstä löydy.
Valmentajana oleminen on altruistisesti motivoitunutta työtä. Altruismi tarkoittaa jotakuinkin epäitsekkyyttä ja pyyteettömyyttä, toisen edun asettamista oman edelle. Tätä tukevat valmentajaksi ryhtymisen motivaatiota käsittelevät tutkimukset: tärkeitä syitä ovat muun muassa halu opettaa sekä auttaa urheilijoita kehittymään ja menestymään; tarve antaa takaisin lajiyhteisölle. Raha taas ei ole erityisen merkittävä motivaattori. Valmentajan työ on vaativaa: valmentajan kykyä mitataan jatkuvasti tämän valmennettavien menestyksen kautta. Lisäksi se edellyttää poikkeuksellista erityisosaamista jatkuvasti muuttuvassa lajiympäristössä – saman palkan saisi helpommallakin. Merkittävä osa valmentajista Suomessa ei edes saa työstään palkkaa, vaan toimii vapaaehtoispohjalta.
Toisaalta tämä kutsumus edellyttää erikoisosaamista, joka normaalin päivätyön tapauksessa hankittaisiin esimerkiksi koulun penkkiä kuluttamalla. Pelkiltä liikuntatunneilta riittävää, syvää osaamista ei kuitenkaan tavoita kukaan; lajin erityispiirteiden syvällinen ymmärtäminen on pitkän jatkumon lopputulos, jonka valmentaja tyypillisesti käy oman urheilu-uransa kautta. Tätä prosessia varten ei ole opetussuunnitelmaa – se on seikkailua ja vaeltamista tuntemattomassa – ja toisaalta jokaisen ura on siksi yksilöllinen. Oma aiempi ura urheilijana onkin kiistämättä tärkein reitti valmentajaksi.
Ei siis liene väärin todeta, että valmentaja on urheilijan käänteisfunktio samassa yksilössä: siinä missä urheilija pyrkii itse kehittymään aina paremmaksi ja paremmaksi, uransa jälkeen valmentajan rooliin asettunut tavoitteleekin muiden kehitystä ja menestystä. Toisaalta roolinvaihdoksen käännekohdassa ei vielä synny valmista valmentajaa, sillä samaan tapaan kuin urheilijakaan ei lopulta ikinä ole valmis, myös valmentaja jatkaa kehittymistään läpi valmentajauransa. Urheilijan ja valmentajan välisen yhteistyön voikin mieltää dialektisena prosessina. Dialektisessa prosessissa teesi, alkuperäinen idea tai lähtökohta, kohtaa antiteesin, vastaidean, joka haastaa teesin. Tuloksena syntyy uusi idea, eli synteesi, joka yhdistää alkuperäisen ja haastajaidean, johtaen ymmärryksen syventymiseen.
Urheilijan lähtöoletus tulee valmentajan haastamaksi, ja valmennuksen seurauksena urheilijan taidot kehittyvät. Tärkeää on huomata, että sama pätee myös valmentajaan: valmentaja käy läpi jatkuvaa, vastaavaa prosessia urallaan, kehittyen sen myötä valmentajana.
Dialektisen prosessin kautta tarkasteltuna valmentajan ura ei toisaalta rajoitu pelkästään urheilijan ja valmentajan itsensä kehittymiseen – laji ja koko urheilu itsessään edistyy prosessin mukana, sillä laji on yhtä kuin se, miten sitä harjoitetaan. Urheilu taas on merkittävä kulttuurin ilmentymismuoto; tätä tuskin kukaan kiistää. Kulttuuri jälleen, laaja-alaisuudestaan huolimatta, voitaneen jotakuinkin tiivistää jaetuiksi arvoiksi, tavoiksi ja käytösmalleiksi, joiden myötä olemassaolollemme syntyy inhimillinen viitekehys. Tapa olla ihmisiksi. Urheilu ilmentää osaltaan tätä tapaa.
Näin ollen valmentaja tulee suoran lajitaitojen opettamisen lisäksi osallistaneeksi urheilijansa edellä mainittuun viitekehykseen, ihmisyyteen. Yhtäältä viitekehys itsessään kehittyy prosessissa – valmentajalla on samanaikaisesti vastuu ja mahdollisuus muovata sitä parhaaksi katsomaansa suuntaan. Valmentaja on arvojen ja periaatteiden solmukohta, joka jättää jälkensä valmennettaviinsa ja näiden myötä välillisesti yhteiskuntaan. Pitkän valmennusuran tehnyt valmentajahan on saattanut valmentaa hyvinkin monta urheilijaa.
Valmentajan uraan kiteytyy näin paljon vastuuta, mutta myös jaloutta, merkitystä ja arvokkuutta tavalla, joka ylittää reilusti tehtävän pelkkänä urheilijan taitojen kehittäjänä. Valmennusurasta on syytä olla ylpeä – myös muiden kuin valmentajien itsensä. Ilman valmentajia ei nimittäin ole urheilua.
Kirjoittaja: Niko Vuorinen