19.09.2023 | Blogit
Noin 50 000 euroa vuodessa
Luku 50 000 euroa on suunnilleen summa, joka työnantajalta kuluu yhden täyspäiväisen, mediaanipalkkaisen, eli vähän päälle 3 100 euroa kuussa tienaavan työntekijän palkkaamiseen. Luku on nähdäkseni myös suomalaisen huippu-urheilun yksi kompastuskivistä. Kyseisen kompastuskiven tarkempi avaaminen vaatii kuitenkin ensin demografisten lähtökohtien ja seuratoiminnan tilan huomioimista.
Ensimmäinen lähtökohta: Suomen syntyvyys on matala, ja todennäköisesti jatkaa laskuaan. Ikäluokat täten pienenevät. Toinen lähtökohta: vain hyvin harva jossakin lajissa aloittanut päätyy kansainväliselle huipputasolle. Yhden suhde tuhanteen lienee riittävän lähellä totuutta. Edeltävistä voidaan siis karkeasti päätellä, että jatkossa potentiaalisia menestyjiä on vähemmän kuin nyt.
Lukemaan voidaan vaikuttaa saattamalla lapset ja nuoret alusta asti laadukkaan valmennuksen pariin, joka mahdollistaa kehityspolun lajin huipulle – eli tarrataan kiinni potentiaalisiin menestyjiin jo ensi treeneistä lähtien. Tämä kehityspolku saa alkunsa ja myös toteutuu pääsääntöisesti urheiluseuroissa. Seuroissa valmennuksesta vastaavat, tietenkin, valmentajat. Kukaan ei aloita urheilu-uraansa lajiliiton valmennusjärjestelmästä.
Suomalainen seuratyö, myös valmennus, on perustunut enemmän tai vähemmän vapaaehtoisuuteen, ja se on ihailtavaa ja kunnioitettavaa. Sen avulla harrastamisen hintaa on myös mahdollista pitää matalampana, kuten Suomessa on ollut tavoitteena. Vapaaehtoisuuden kääntöpuoli kuitenkin se, että varsinaista vaatimusta työpanokselle ei ole – tehtävässä ei ole samanlaista velvoittavuutta kuin ansiotyössä sen vastikkeettomuuden vuoksi. Vapaaehtoiselta ei myöskään voi vaatia huipputasolle vievää osaamista.
Jokainen urheilun parissa työskennellyt tietää, että huippu-urheilijaksi kehittyminen edellyttää vuosien pitkäjänteistä työtä. Se toisaalta edellyttää myös vuosikausien sitoutumista valmentajalta, mikä ei ole realistista ilman palkkaa. Etenkin, jos tavoitteena on siivilöidä kutistuvien ikäluokkien lahjakkuudet mahdollisimman tarkasti valmennuksen pariin, on seuroissa käytännössä oltava kokopäiväinen, taidokas valmentaja. On epärealistista olettaa, että muussa päivätyössä käyvä vapaaehtoinen kykenisi aidosti tarjoamaan kaikille lupaaville urheilijoille täyspainoista valmennusta.
KIHU:n julkaiseman Valmentaminen ammattina Suomessa 2016 -tutkimuksen (Puska et al., 2017) mukaan 60 prosenttia – valtaosa – Suomen ammattivalmentajista tienasi alle 3 001 euroa kuussa, eli alle tutkimusvuoden mediaanin. Vaikka tutkimus on jo joitakin vuosia vanha, antaa se silti kohtuullisen yleiskuvan palkkatasosta. Tutkimuksen mukaan suurin osa ammattivalmentajista toisaalta saa palkkansa urheiluseuroista. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että suomalaisilla urheiluseuroilla ei pääsääntöisesti ole varaa maksaa valmentajilleen edes mediaanipalkkaa.
Tilanne on ymmärrettävä, kun verrataan tilannetta seurojen jäsenmääriin, jotka selviävät Kosken & Mäenpään valtakunnallisesta seuratutkimuksesta (2018). Puolet seuroista on jäsenmääriltään pieniä, enintään 165-jäsenisiä. Näin päästään alussa esitellyn kompastuskiven pariin: yhden mediaanipalkkaisen täyspäiväisen valmentajan hinta, alussa mainittu 50 000 euroa, on pienelle, mutta myös suuremmalle seuralle massiivinen panostus muiden kulujen lisäksi. Se tarkoittaa 303,03 euron vuosikustannusta harrastajaa kohtaan muiden kulujen lisäksi, mikäli seurassa on täsmälleen tuo mediaanin mukainen 165 maksavaa jäsentä. Ei ole toisaalta myöskään selvää, että seura kasvaessaan selviää yhden valmentajan työpanoksella.
Mikäli harrastajamaksut halutaan pitää matalina – mikä on ehdottomasti tavoiteltavaa huippu-urheilun edistämisen lisäksi myös yleisemmin liikunnan ja urheilun saavutettavuuden näkökulmasta – on täyspäiväisen valmentajan palkkaaminen iso taloudellinen riski seuralle. Kosken & Mäenpään tutkimuksesta selviääkin, että täyspäiväinen työntekijä löytyi vain joka viidennestä seurasta.
Osaamisella toisaalta on hintansa. Mikäli valmentajan uralla saavutettava palkkataso jää matalaksi, ei se houkuttele esimerkiksi huippu-urheilu-uransa lopettaneita, joilla on epäilemättä paras ymmärrys senhetkisestä kansainvälisestä tasosta lajissaan. Suomessa panostetaan – perustellusti – kaksoisuraan, joten monella kilpauransa päättävällä on jo hankittuna opiskelupaikka tai tutkinto kourassa jollekin muulle alalle. Jos valmennusura tarjoaa alle mediaanitulon, mutta tyypillisesti paljon ilta- ja viikonlopputyötä, on ymmärrettävää päätyä muihin hommiin. Tällöin myös vaivalla hankittua urheiluosaamista häviää lajin parista. Ja jos aivan rehellisiä ollaan, niin valmentaja, joka pystyy viemään valmennettaviaan maailman huipulle asti, tuskin tyytyy pelkkään mediaanipalkkaan.
Edeltävän päättelyn valossa Suomen huippu-urheilumenestyksen näkökulmasta voisi olla perusteltua tukea suoraan kilpaseuroiksi luokiteltavia seuroja valmentajapalkkauksen osalta. Rekrytointi on iso harppaus, sillä se ei skaalaudu kunnolla. Tukitoimilla edesautettaisiin potentiaalisten menestyjien päätymistä kilpaurille, mutta toisaalta pidettäisiin tulosta tehneet urheilijat sekä valmentajat tehokkaammin mukana toiminnassa.
Ja tuottaahan osaava valmentaja hyvää koko seuralle – muillekin kuin vain huipulle tähtääville.
Valmentajalta valmentajalle -blogin kirjoittaja Niko Vuorinen, kalpamiekkailija